19. huhtikuuta 2014

300 merkintää ja 3 vuotta: And That's Who I Am

Mun on pitänyt aika kauan (vuosi?) tehdä tämmöinen kollaasi and that's who i am -kuvilla. Nyt on hyvä hetki, koska tänään on mun blogin merkkipäivä: tasan kolme vuotta sitten tein ensimmäisen merkintäni, ja tämä on myös 300. merkintä tässä blogissa. Ihan hullua, oon niin onnellinen, että mulla on blogissa tallella elämää 12. luokan keväältä. Yleensä mua alkaa ahdistaa, ja tahdon aloittaa uudelta sivulta, puhtaalta pöydältä. Vuosien varrella oon perustanut ja poistanut varmaan kymmenen blogia, joten tää on jotain niin ainutlaatuista. Toivotan Päivän mää:lle onnea ja pitkää elämää!

Niin, on tosiaan blogin syntärit, ja koska oon ollut nyt vähän laiska bloggailemaan (ei vaan oikein ole asiaa/fiilistä/aikaa/jotain), niin mennään nyt siitä mistä aita on kaatunut eli valitaan kivoja kuvia netistä ja höpistään joutavia. Mulla on koneella kansiollinen näitä kuvia, ja niitä on useampi sata. Jouduin siis karsimaan näitä aika rajulla kädellä. Olisinhan mä tähän mahtuman saanut näitä vaikka toista kymmentä, jos olisin halunnut tehdä semmoisen kunnon mosaiikin, mutta en mä jaksa sepostaa niin paljoa, enkä usko, että kukaan jaksaa lukeakaan. Jo riittää höpötys, tässä 12 kuvaa, jotka kertoo musta jotain:
Haaveilu on yks mun rakkaimmista harrastuksistani, mähän kirjoitinkin aiheesta joskus. En enää haaveile ehkä niin usein, koska mä elän unelmaani. Mutta edelleen aina kun mä illalla painan pään tyynyyn, alan miettiä, että mistäs nyt haaveilisin. Koska olen tehnyt tietoisen päätöksen, etten kelaa menneen päivän tapahtumia tai suunnittele tulevaa, sillä se jos jokin stressaa. Ote päiväkirjastani maaliskuulta: Ei haaveet oo aina semmosii et ne toteutuu. Tai joiden haluaa toteutuvan. Ne vaan saa hymyilemään ja auttaa nukahtamaan iltaisin. Kannattaa kokeilla.
Huumori on kyllä elämän suola. Mä rakastan nauraa ja nähdä toisten nauravan. Toisten naurattaminen on ehkä paras tunne ikinä. Ja jos joku sanoo mua hauskaksi, se on ehkä paras kehu koskaan. Ja just jos on joku tyyppi, josta tykkään tai ihailen tai fanitan tai jotain, ja saan sen hymyilemään tai nauramaan jutullani, niin voinkin olla koko loppupäivän iha fiilareissa. 
 
Jatkoa seuraa. Kaikki pikkusiskon poikaystävää myöten pilkkaa mun naurua ja matkii sitä. Ikinä ei tiedä, että taivas varjele mitähän sieltä tulee. Yleensä jotain tosi ihmeellistä ja erittäin äänekästä ja hallitsematonta. Musta on just hauskaa nauraa ihan täysiä! Joskus kans repeilen ihan itsekseni vaikka jossain bussipysäkillä. Ei hyvä.
Tajusin tän joskus muutama vuosi takaperin. Ihanaa, että se tunne on säilynyt. Oon menossa kesällä kattomaan Robinin stadionkeikkaa, ja mun toinen keikkaseuralainen vaan panikoi, että okei ehkä mä sitte heinäkuussa voin tulla kaapista Robin-faniuteni kanssa. Mun ei oo tarvinnu tommosia miettiä vähään aikaan, ja fanitan kyllä rohkeasti kaikkea noloa kaikessa seurassa. En myöskään ole luopunut mun rakkaasta harrastuksesta keinua leikkipuistoissa vaan sen tähden, että joskus joku hassu koiranulkoiluttaja saattaa mut nähdä. Ja tanssiminen baarissa, se on mun kohdalla semmosta heilumista ja huitomista, että monia nolottais kännissäkin. Ei mua.
Turussa asuessani huomasin, miten paljon mä mun perhettä kaipaan ja tarvitsen. En mä jaksa tähän mitään monen rivin hehkutusta laittaa, mun perhe on ihana ja osaan olla siitä nykyään kiitollinen. Ote päiväkirjastani helmikuulta: Sit aloin miettiä mun perhettä. Miten meitä on niin paljon, ja me ollaan kaikki yhdessä. Miten mä olen onnellinen, kun saan olla osa meidän perhettä. Perhe-käsitettä vois laajentaa muihinkin sukulaisiin. Oon huomenna lähdössä Kuopioon viettämään perinteistä serkkupääsiäistä, ja oon ihan fiiliksissä. Mulla on maailman parhaimmat serkut!
Perheen lisäksi on pakko olla kiitollinen myös ystävistä. Miten mä olenkin löytänyt niin ihania ystäviä, ja oon niin onnellinen, että oon saanut tutustua niin upeisiin ihmisiin ja saanut ne osaksi mun elämää. Monesti mietin sitä, miten jonkun ihmisen tapaaminen on ollut monen sattuman summa. Tapaamiani ihmisiä miettiessäni tulee eniten näitä "kaikella on tarkoituksensa" -tuntemuksia. Mun monet ystävät on muuttaneet muualle, ja oon kiitollinen myös siitä, että kaikesta huolimatta me ehditään aina loppujen lopuksi taas miitata, ja kaikki on vaan kuten ennen ellei vielä parempaa.
Säännöllisin väliajoin mulle iskee kriisi: mä en ole fiksu. Mä en ole erityisen kiinnostunut yhteiskunnasta, historiasta, politiikasta tai uskonnosta, ja siksi mä olen ihan pihalla maailman menosta. Kyllä mua periaatteessa kiinnostaa, ainakin aina välillä jotkin yksittäiset asiat, mutta yleensä ne vaan tuntuu vaikeilta, eikä niistä jaksa ottaa selvää. Mä luen sanomalehdestä sarjikset ja tv-ohjelmat. En kuitenkaan suostu uskomaan, että mä en ole fiksu. Mä otan mua kiinnostavista asioista selvää, mä osaan lukea ja kirjoittaa, mulla on mielestäni sosiaalisia taitoja, ja esimerkiksi opiskelemastani alasta mulla on keskimääräistä enemmän tietoa ja asiantuntijuutta.

Joo ette varmaan tiennyt. Mutta halusin laittaa tän tähän, koska tää on mulle aika tärkeää. Usein kuulee vain valitusta siitä, miten suomalaiset on sulkeutuneita, sivistymättömiä ja suvaitsemattomia juoppoja, ja miten ihmisiä niin usein hävettää olla suomalainen. Onhan meillä vikamme, kyllä minäkin joskus ihmettelen tän maan menoa. Mutta kaikesta huolimatta rakastan Suomea ja suomalaisia. Olen ylpeästi suomalainen enkä voisi kuvitella asuvani ulkomailla, kuin ehkä vuoden tai pari. Suomen luontoa kauniimpaa ei ole ja suomen kieltä fanitan ihan hulluna.

Mä en juuri koskaan puhu ennen kuin ajattelen. Mietin mielessäni jonkun ajatuksen mahdollisimman valmiiksi. Joskus sen vatvomisessa menee niin kauan, etten ehdikään sanoa koko asiaa. Turhauttavaa, kun keksii jonkun ovelan kommentin toisen juttuun vasta seuraavana päivänä, mutta musta tää on hyvä tapa. Mielestäni on raskasta kuunnella sellaista puhetta, joka ei ole mitenkään ajateltua tai suodatettua, mutta totta kai mä ymmärrän, että toiset ihmiset toimii niin, että ne työstää ajatuksia parhaiten puhumalla niitä ääneen. 

Joskus sitä vaan toivoisi ymmärrystä myös siihen, että eivät kaikki ole niin nopeita. Muistan aina filosofian kurssin, jolla en tainnu viitata kertaakaan. Aina, kun olin keksimässä jotain sanottavaa pohdittavaan kysymykseen, mentiin jo seuraavaan aiheeseen. Mutta minäkin olen vain ihminen, ja kyllä mäkin päästelen suusta välillä jotain ihan kamalaa, ja sönkkään jotain sekavaa - etenkin vieraalla kielellä esitetyt puheenvuorot on mun kohdalla kaikkea muuta kuin valmiiksi työstettyä ja helposti seurattavaa. Toivotaan, että se tässä opiskelujen edetessä muuttuisi vähän sujuvammaksi.
Kyllä vain, mä oikeesti monesti pysähdyn oikein miettimään jotain juttua et miten mä nyt hoidan tän oikein ja reilusti. Mulla on erittäin korkea moraali, ja poden huonoa omaatuntoa, kun teen mielestäni väärin. Mä olen se, joka odottaa pyörän kanssa kypärä päässä liikennevalojen vaihtumista vihreäksi, vaikkei yhtäkään autoa näy mailla eikä halmeilla. Muutenkin olen mielestäni hyväkäytöksinen, tunnollinen opiskelija ja työntekijä. En muista milloin olisin viimeksi oikeasti valehdellut.
Mä saatan innostua jostain ihan turhasta ja pienestä näkemästäni. Lainaus blogistani tältä keväältä: Juuri eilen viestittelin kverin kanssa, että mä tykkään katsoa asioita. Että musta monet hetket on vaan niin hirveän kauniita, että mä haluaisin jäädä tuijottamaan niitä. Otan paljon valokuvia, vaikken osaa ja mulla on vain kyny digikamera. Oon just se, joka uudessa paikassa kiertää kaikki moneen kertaan kuvissa nähdyt nähtävyydet, kun mä tahdon nähdä ne itse.
Aina kun on loma (kuten nyt), niin aika äkkiä mä kosautan mun unirytmin ihan totaalisesti. Tää on toisaalta aika ärsyttävää, ja epäkäytännöllistä, mutta illalla on vaan niin vaikeaa ja vaivalloista käydä nukkumaan. Yöllä kaikki on jännempää ja kiinnostavampaa; netistä löytää aina just yöllä kaikkea hauskaa, ja kävelyllä on maagista, kun saa olla ihan yksin maailmassa. Aamuherätykset ei vaan ole mun juttu, syytän vanhempien geenejä, kun ne valvoo kans aina kun on mahdollisuus.

2 kommenttia:

  1. Täällä aamuvirkku moi! Ihana teksti! Puet aivan uskomattoman hyvin sanoiksi sen minkälainen oot:) tätä oli kiva lukea. Ja Helka, mä pidän sua viisaimpana ystävänä mitä mulla on. Ajattelevaiset ihmiset on ihania.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, olipas iloinen yllätys tämä kommentti, kiitoksia kiitoksia ja kiitos samoin! :) Oot kyllä jotenkin melkein kaikkien asioiden asiantuntija eikä mitenkään sarkastisessa merkityksessä. :D

      Poista

Ihastele, ihmettele, kommentoi, kauhistele, naura ja nalkuta.