13. maaliskuuta 2014

Hetkiä

Olin menossa illalla pyörällä keskustaan. Mulla oli aikaa, joten ajoin satamaan. En vaan voi vastustaa Jyväskylän satamaa - näköjään minään vuodenaikana. Voisin tuijotella loputtomiin sen vettä ja siltoja ja veneitä ja korkeita taloja.

Juuri eilen viestittelin kverin kanssa, että mä tykkään katsoa asioita. Että musta monet hetket on vaan niin hirveän kauniita, että mä haluaisin jäädä tuijottamaan niitä. Tiistainakin otin valokuvan jostain kampuksen portaista, kun ne näytti niin kivoilta auringonpaisteessa. Ohikulkijat varmaan kummastelivat. Miksei niitä kiinnosta katsoa asioita, tuijottaa ja imeä itseensä kaikki siitä näkymästä?
Lunta ei enää näy, niin vallan hämmennyin, kun järvi kuitenkin on jäässä. Tommosessa tummassa ja muhkuraisessa.
Keskustassa tullessani pyöräilin Ruusupuiston rakennustyömaan ohi. Sitäkin on aina pakko katsoa. Aloin ajatella, että ehkä mun lapsenlapseni opiskelee tuolla ja miettii, että onpa vanha ja kuppanen rakennus. Ja tässä mä olen, katson kun sitä vasta luodaan. Tulin taas ajatelleeksi ajankulua ja hetkiä, joita vaan tulee ja katoaa. Oli pakko pysähtyä ja ottaa rakennustyömaastakin kuva kuin todisteeksi siitä, että tämäkin hetki oli olemassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ihastele, ihmettele, kommentoi, kauhistele, naura ja nalkuta.